Ehkä koko systeemi on rikki?

Iltakävelyllä ystäväni kanssa pohdimme, miksi aina puhutaan jaksamisesta, mutta ei siitä, että ehkä koko systeemi on rikki?

Suomalaisessa työelämässä puhutaan paljon jaksamisesta. Työuupumus, palautuminen, mindfulness – kaikki nämä ovat tärkeitä, mutta onko keskustelussa sokea piste?

Helsingin Sanomat kirjoitti hiljattain kolmesta asiasta, jotka iskevät suoraan työelämämme ytimeen:

• Soveltuvuusarvioinnit – ne eivät oikeasti mittaa sitä, miten ihminen pärjää työssä.

• Johtajuus ja omistajuus – meillä on paljon pomoja, mutta vähän rohkeutta luoda aitoa kasvua; pomot alkavat itsekin kyllästyä työpaikan ilmapiiriin.

• Samat koulut, samanlaiset johtajat – uusien ideoiden sijaan kierrätämme vanhaa reseptiä lika barn leka bäst -hengessä.

Kun nämä yhdistää, syntyy kysymys: miksi puhumme loputtomiin yksilön venymisestä, mutta emme siitä, että koko systeemi on vääränlainen? Enemmän samaa ei yleensä tuota mitään uutta.

Jos rakenne on rikki, yksilö ei voi paikata sitä omalla jaksamisellaan – vaikka joisi kuinka monta vihersmoothieta, tekisi iltajoogan tai pitkän hikilenkin.

Ehkä meidän pitäisi kysyä: mitä tapahtuisi, jos katsoisimme yksilön sijaan kokonaisuutta ja sen syy-seuraussuhteita? Uudistaisimme järjestelmän, joka ei päästä uusia ihmisiä, ajatuksia tai tapoja sisään.

👉 Mitä mieltä sinä olet – pitäisikö keskustelu siirtää työntekijöiden jaksamisesta siihen, miten rakennamme työelämää, jossa kasvu, luovuus ja moninaisuus oikeasti mahdollistuvat? Miten?