Miten minusta tuli minä
Minä olen Jaana. Kuusikymmentä ja risat.
En voi sanoa, että olisin elänyt vain yhden elämän – enemmänkin monta, saman otsikon alla. Me kaikki olemme, jos olemme onnistuneet vanhenemaan.
Olen ollut kiireessä, vaiheessa ja uudessa alussa. Lopussakin välillä.
Olen ollut lehtien palstoilla ja lakikirjan kimpussa, palavereissa joissa päätettiin isoja asioita ja tilanteissa, joissa joku ei vielä tiennyt, mitä uskaltaa toivoa. Olen johtanut, ollut johdettavana, sopeutunut, raivostunut, turhautunut ja välillä kapinoinutkin. Ja joskus olen ollut rehellisesti aivan eksyksissä.
Olen myös äiti ja isoäiti, myös uusperheen vanhempi.
Taustani on finanssialalla ja suorahakukonsultoinnissa. Työskenneltyäni myös uravalmentajana huomasin, että ihmiset tarvitsevat ennen kaikkea tukea oman potentiaalinsa näkemiseen. Siksi laajensin osaamistani ratkaisukeskeiseen coachingiin, jossa katse on tulevassa – selkeyden, suunnan ja merkityksen löytämisessä eläämänmurroskohdissa, laajemmin kuin uravalintojen pohdinnassa.
Se, mitä olen oppinut, on tullut yllättävistä tilanteista:
Siitä, kun asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan.
Kun piti kantaa vastuuta, vaikka ei ollut varma mihin asti jaksaa.
Kun jotain meni rikki ja piti opetella rakentamaan toisin.
Kun joku vähätteli – ja silti oli kerättävä itsensä, uskottava itseensä ja oltava kohtelias, vaikka teki mieli sanoa aivan muuta.
Ja kun piti luottaa, vaikka ei tiennyt vielä mihin.
Niistä kokemuksista tulee ymmärrys, jota ei saa tenttikirjoista. Silti olen koko elämäni löytänyt itseni kirjojen - kaikenlaisten kirjojen - ääreltä. Minulla oli lukeva lapsuudenperhe ja lapsena olin ahkera kirjaston asiakas. Sittemmin omat kirjahyllyni ovat tulleet jo liiankin täyteen (jep, monikossa).
Kirjoja, jotka muistuttavat minua siitä, että elämä on aina myös ajattelun harjoittelua. Filosofian kirjat eivät anna valmiita vastauksia – mutta ne avaavat uusia kysymyksiä. Ja joskus juuri kysymys riittää.
Elämä ei mahdu ansioluetteloon…
…mutta jotain minusta on ehkä hyvä tietää, jos mietit työskentelyä kanssani.
Aloitin opintoni klassisessa filologiassa – koska kielet ja antiikki kiehtoivat, ja kiehtovat edelleen. Ymmärsin, että latina ja muinaiskreikka eivät elätä, joten päädyin nopeasti oikeustieteelliseen, koska “niin kannattaa tehdä”.
Petyin, koska juridiikka ei sykähdyttänyt, mutta olin kaksikymppisenä mielestäni “liian vanha” vaihtamaan alla. Mitä vanhempanikin olisivat sanoneet?
Pykälät eivät siis innostaneet, mutta oikeusfilosofia eli yleinen oikeustiede pysäytti - se oli sitä, mitä olin odottanut. Mitä on oikeudenmukaisuus? Kenen ehdoilla ja millä periaatteilla? Suomalainen oikeusajattelu periytyy mm. roomalaisesta oikeudesta, joten tältä osin aina välillä myös latinan taidoista oli iloa. Lopputyössäni oikiksessa tutkin suomalaista terrorismia ennen itsenäisyyttä. Ei mikään kepein aihe, mutta sellainen, joka sai historian ja moraalin istumaan samaan pöytään.
Vaihdoin alaa “vähän” myöhemmin. Menin näet yliopistoon takaisin 58-vuotiaana. Aloitin filosofian tutkinto-opinnot. Ihan oikeasti.
Kukaan ei kannustanut
Kukaan ihminen ei kannustanut minua filosofian pariin. Tai no, oli yksi: Ha-Joon Chang. Löysin hänet Lontoossa 2014 ja hänen kirjansa saivat minut kiinnostumaan ensin taloustieteen filosofiasta ja sitten muusta filosofiasta. Mutta kaikki läheiset ja vähän kaukaisemmatkin ihmiset ihmettelivät, kummastelivat, pöyristyivät ja kohottelivat kulmakarvojaan. Hymähtelivät ja hymyilivät vinosti: “Höpönhöpöä, filosofiaa, höh.”
Joku kysyi suoraan, olenko seonnut. Olisin helposti voinut luopua haaveestani, jos olisin kuunnellut muita. En ollut seonnut, enkä ole.
Kuuntelin itseäni, sillä tiesin, että tätä juuri tarvitsen, juuri nyt. Silloin ja edelleen.
Filosofia imaisi minut mukanaan. Opinnot paloivat sisälläni eri tavalla kuin mikään aiemmin – oikiksessa olin kyllä paikalla, mutta en koskaan näin elossa. Siinä missä oikiksessa opiskelin velvollisuudesta, filosofian suoritin rakkaudesta. Sivuaineena luin yhteiskunnallista muutosta ja viestintää. Olin taivaassa maan päällä.
Intoani ei laimentanut edes se, että kesken opintojen sairastuin vakavasti. Sain kuitenkin suoritettua normimäärän opintoja tuon henkisesti ja fyysisesti raskaan puolen vuoden aikana. Napsin silloin opintosuoritukset pienistä puroista, koska keskittyminen ei riittänyt filosofian isoihin kysymyksiin.
Opiskelussa ei ollut kyse pätevyyden hankkimisesta vaan palavasta halusta ymmärtää. Ymmärtää maailmaa – sen logiikkaa, sen kaaosta ja kaikkea siltä väliltä. Ymmärtää itseäni, sitä miksi asiat eivät aina tunnu menevän järjellä.
Ja siksi, että ajattelu kutsui. Että kaipasin vieläkin parempia kysymyksiä.
Ehkä siksi minusta tuli juuri se, joka kysyy ja pysähtyy, kun toinen etsii suuntaa.
Kun hankin koiran 55-vuotiaana, se ei ollut hetken mielijohde vaan tarkkaan harkittu päätös. Koira eläisi todennäköisesti 15 vuotta, joten mietin, jaksaisinko hoitaa häntä 70-vuotiaana. Päätin jaksaa.
Hän on kolmas koirani – ja juuri se, joka on muuttanut arkeani eniten. Elämäni koira.
Filosofia on erinomainen kumppani muutoksessa
Jos joku väittää, ettei enää tässä iässä voi muuttua – sanon suoraan: kyllä voi. Piste. Ei tarvitse olla nuori muuttuakseen tai muuttaakseen elämäänsä. Tarvitsee vain olla valmis. Muutos ei katso ikää. Se katsoo rohkeutta.
Filosofia ei muuten ole mitään hörhöilyä, vaikka sitä joskus luullaan. Se on tarkkaa ja kriittistä ajattelua, jossa erotellaan tärkeä turhasta. Se etsii totuutta loogisen ajattelun avulla. Se ei anna valmiita vastauksia – mutta auttaa kysymään paremmin.
Ja juuri siksi se on erinomainen kumppani muutoksessa. Se antaa erilaisia näkökulmia arjen tilanteisiin.
Syksyllä 2025 valmistun ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi (IASTI). Se kuulostaa hienolta, mutta tärkeämpää on tämä: Olen tässä, kun vanha ei enää kanna ja uusi ei vielä näy.
Olen saanut kulkea monenlaisten ihmisten rinnalla: johtajien, poliitikkojen, huippuasiantuntijoiden, pakolaisten, maahanmuuttajien, työnhakijoiden.
Muutoksen reunalla olevia ihmisiä yhdistää yksi asia: halu löytää paikka, jossa voi hengittää omassa tahdissa. Olla rauhassa ja turvassa.
Uskon, että elämä ei tarvitse valmista suunnitelmaa. Joskus riittää, että uskaltaa kysyä:
“Mitä kaipaan juuri nyt?” “Mikä on pienin askel, jonka voin ottaa – jo tänään?”
Viiskyt ja risat syntyi halusta luoda tila, jossa ei tarvitse olla valmis.
Saa olla vähän hukassa. Vähän kyllästynyt. Tai vain utelias.
Ja silti tervetullut.
Olen elänyt tarpeeksi tietääkseni: mikään vaihe ei kestä ikuisesti.
Ei pysähdys, ei epävarmuus – eikä edes uudelleensyntyminen.
Jos olet kyllästynyt vanhoihin tarinoihin itsestäsi, voit tulla tänne.
En lupaa ihmeitä. Mutta lupaan, että kuuntelen. Enkä kiirehdi.
Kerrottuani näin elämästäni, haluan korostaa, että ratkaisukeskeinen valmennus ei ole vertaistukea.
Ratkaisut eivät löydy minun kokemuksistani. Autan sinua löytämään ratkaisut itse, omasta kokemuksestasi ja toivomastasi tulevaisuudesta käsin.
Ja uskallan luvata tämän: me löydämme yhdessä jotain tärkeää.
Se ei tule minusta. Se löytyy sinusta.