Miten minusta tuli minä

Minä olen Jaana. Kuusikymmentä ja risat.
En voi sanoa, että olisin elänyt vain yhden elämän – enemmänkin monta, saman otsikon alla.

Olen ollut kiireessä, vaiheessa ja uudessa alussa. Lopussakin välillä.
Olen ollut lehtien palstoilla ja lakikirjan reunamilla, palavereissa joissa päätettiin isoja asioita ja tilanteissa, joissa joku ei vielä tiennyt, mitä uskaltaa toivoa. Olen johtanut, ollut johdettavana, sopeutunut ja välillä vähän kapinoinutkin. Ja joskus – ollut rehellisesti aivan eksyksissä. Olen myös äiti ja isoäiti, myös uusperheen vanhempi.

Ehkä siksi minusta tuli juuri se, joka pysähtyy, kun toinen etsii suuntaa.

Mutta eihän elämä mahdu ansioluetteloon.

Se, mitä olen oppinut, on tullut eniten muualta. Siitä, kun asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan. Kun piti kantaa vastuuta, vaikka ei ollut varma mihin asti jaksaa. Kun jotain meni rikki ja piti opetella rakentamaan toisin. Kun joku vähätteli – ja silti oli kerättävä itsensä, uskottava itseensä ja oltava kohtelias, vaikka teki mieli sanoa aivan muuta. Ja kun piti luottaa, vaikka ei tiennyt vielä mihin.

Niistä kokemuksista tulee ymmärrys, jota ei saa tenttikirjoista. Silti olen koko elämäni löytänyt itseni kirjojen - kaikenlaisten kirjojen - ääreltä.

Aloitin opintoni klassisessa filologiassa – koska kielet ja antiikki kiehtoivat, ja kiehtovat edelleen. Sitten päädyin oikeustieteelliseen, koska “niin kannattaa tehdä”. Juridiikka ei kuitenkaan sykähdyttänyt – mutta oikeusfilosofia pysäytti. Mitä on oikeudenmukaisuus? Ja kenen ehdoilla?

Lopputyössäni oikiksessa tutkin suomalaista terrorismia ennen itsenäisyyttä. Ei mikään kepein aihe, mutta sellainen, joka sai historian ja moraalin istumaan samaan pöytään.

Ja kyllä – olin jo päälle kaksikymppinen, “liian vanha vaihtamaan alaa”, mutta tein sen silti. Tosin vähän myöhemmin.

Menin näet yliopistoon takaisin 58-vuotiaana. Aloitin filosofian tutkinto-opinnot. Ihan oikeasti.

Filosofia imaisi minut mukanaan. Opinnot paloivat sisälläni eri tavalla kuin mikään aiemmin – oikiksessa olin kyllä paikalla, mutta en koskaan näin elossa. Siinä missä oikiksessa opiskelin velvollisuudesta, filosofian suoritin rakkaudesta.

Ei ollut kyse pätevyydestä vaan palavasta halusta ymmärtää. Ymmärtää maailmaa – sen logiikkaa, sen kaaosta ja kaikkea siltä väliltä. Ymmärtää itseäni, sitä miksi asiat eivät aina tunnu menevän järjellä.

Ja siksi, että ajattelu kutsui. Että kaipasin vieläkin parempia kysymyksiä.

Jos joku väittää, ettei enää tässä iässä voi muuttua – sanon suoraan: kyllä voi. Piste. Ei tarvitse olla nuori muuttuakseen. Tarvitsee vain olla valmis. Muutos ei katso ikää. Se katsoo rohkeutta.

Filosofia ei muuten ole mitään hörhöilyä, vaikka sitä joskus luullaan. Se on tarkkaa ajattelua, jossa erotellaan tärkeä turhasta. Se ei anna valmiita vastauksia – mutta auttaa kysymään paremmin.
Ja juuri siksi se on erinomainen kumppani muutoksessa.

Syksyllä 2025 valmistun ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi (IASTI). Se kuulostaa hienolta, mutta tärkeämpää on tämä: Olen tässä, kun vanha ei enää kanna ja uusi ei vielä näy.

Olen saanut kulkea monenlaisten ihmisten rinnalla: johtajien, poliitikkojen, huippuasiantuntijoiden, pakolaisten, maahanmuuttajien, työnhakijoiden.

Muutoksen reunalla olevia ihmisiä yhdistää yksi asia: halu löytää paikka, jossa voi hengittää omassa tahdissa. Olla rauhassa ja turvassa.

Uskon, että elämä ei tarvitse valmista suunnitelmaa. Joskus riittää, että uskaltaa kysyä:
“Mitä kaipaan juuri nyt?” “Mikä on pienin askel, jonka voin ottaa – jo tänään?”

Viiskyt ja risat syntyi halusta luoda tila, jossa ei tarvitse olla valmis. Saa olla vähän hukassa. Vähän kyllästynyt. Tai vain utelias.

Ja silti tervetullut.

Olen elänyt tarpeeksi tietääkseni: mikään vaihe ei kestä ikuisesti.
Ei pysähdys, ei epävarmuus – eikä edes uudelleensyntyminen.

Jos olet kyllästynyt vanhoihin tarinoihin itsestäsi, voit tulla tänne.
En lupaa ihmeitä. Mutta lupaan, että kuuntelen. Enkä kiirehdi.

Ja uskallan luvata tämän: me löydämme yhdessä jotain tärkeää.

Se ei tule minusta. Se löytyy sinusta.